keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Kenenkäs tyttöjä sitä ollaan?


En ehkä ole ainoa, jolta on lapsena näin kysytty. 
Että kenen tyttöjä sitä oikein ollaan. Muistan joskus melkein pahastuneeni monikosta. Olen ainoa lapsi, minua on vain yksi. Kenen tyttö? 

Suurten ikäluokkien aikaan lapsia oli paljon ja kai jonkun oli joskus vaikea hoksata, kuinka honkkeliksi hujahtanut äänekäs koululainen olikin se sama pienokainen, joka vain hetki sitten touhusi hiekkalaatikolla. 

Tai sitten kysymys oli hyväksi huomattu tapa avata keskustelu ja tehdä muutama - joskus turhan utelias - kysymys. 

Olen oman perheeni tytär, tietysti. Yhä edelleen, vaikka jo tukevasti eläkeikäinen. 


Mutta olen myös jälleenrakennusajan ja vähän vielä pula-ajankin tytär. Äidin ompeleminen mekkojen ja esiliinojen ja elefanttikenkien ja vaikka minkä tytär. Viettänyt syntymäpäiviä, joiden kohokohta oli kermakakku. Käynyt keskikoulun ja lukion. Tehnyt nuoruuden tyhmyyksiä, sentään välillä jotain järkevääkin. 

Tämän ajan tyttäret on kasvaneet maailmaan, jossa moni oman lapsuuteni sensaatioista on itsestäänselvyys. Alan kai olla oikeasti vanha, kun olen alkanut pohtia, millainen arjen kehityskaari oman elämäni aikana on koettu. Vielä enemmän muutoksia sisältyi vanhempieni elämään. Tavallisen perheen perspektiivistä itsenäisyyden aika on ollut menestystarina.

Me kannamme sieluissamme omaa historiaamme. Sodan ja pulan kokeneet eivät kai koskaan ole päästäneet tai päässeet kokonaan irti säästäväisyydestä, varovaisuudesta, varautumisesta. Vaatimattomia toiveita ja tavoitteita, onneksi usein toteutuneita. 


Me kannamme aina sieluissamme sitä kotia, joka opetti meille elämän perusteet. Kun iäkäs nainen muistelee kotiaan ja äitiään, ensimmäisinä eivät tule mieleen koneet tai laitteet tai muut esineet. Äiti piti kodin siistinä ja järjestyksessä, laittoi vaatimattomista aineksista ja oman maan antimista hyvää ja ravitsevaa ruokaa. Äiti osasi paljon arjen taitoja. 

Niiden äitien tyttäriä ja tyttärentyttäriä tässä ollaan. Kun aikuiset lapset ovat jo lujasti kiinni omassa elämässään, mietin toisinaan, olenko itse osannut antaa oikeat eväät ja valmiudet elämään. 

Puhutaan vähävaraisista lapsista, joilla ei ole samoja mahdollisuuksia kuin ikätovereillaan. Huoli on varmasti todellinen, mutta se on huolta aineellisen hyvän riittämisestä. Varallisuuden rinnalla tarvitaan muutakin. Tärkeintä on sittenkin rakkaus, turvallisuus, luottamus, vakaat kotiolot? 

Jokainen äiti tekee varmasti parhaansa. 


Minä toivon lapseni sulle 
suurta kaunista elämää
ja turvaksi taipaleelle 
kättä Enkelin suojelevaa.

      Lapselleni - Irma Särmäharjun kokoelmasta 
Kotiseutu kullan kallis, 2007. 

Äitiyttä
pohti Liisa.
Kuvissa näkyvät hennonvihreät oksat ovat mustikanvarpuja. Poimi varvut maljakkoon, anna niiden nauttia auringosta ja raikkaasta vedestä, noin viikon kuluttua suloiset lehdet aukeavat!







sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Ihan ihmetellä täytyy

 Ihmeitä tapahtuu. Monet niistä jäävät huomaamatta, jotkut vaikuttavat hetken ja unohtuvat, joillain on elämää mullistava vaikutus. Vaikka pääsiäinen onkin vastikään taas eletty, en nyt kirjoita ylösnousemuksen ihmeestä.

Meille kullekin tarpeellisin ihme lienee elämä itse. Että minä olen. Ja sinä. Että hengitämme ja ajattelemme. Emmehän ilman elämää voisi mitään ihmetelläkään. Elämä on ihmettelyn välttämätön, mutta ei riittävä ehto. Ihmettely on taitolaji.

Luulen, että kyky ihmetellä iän myötä hupenee. Niin vain monesti käy, vähän kerrassaan menetämme jotain tärkeää. Silmämme samentuvat ja elämästä tulee arkista ja harmaata. Olen yrittänyt ottaa opikseni Martin Lönnebon kehotuksesta “opettele ihmettelemään” ja pyrkinyt katsomisen sijaan näkemään. Välillä havahdun huomaamaan, että harjoittelusta on hyötyä.

Eräänä aamuna näin mahtavan kauniin auringonnousun. Se oli ihme(ellistä). Ja vaikka vuorokauden kulun ja taivaan värit voikin tieteellisesti selittää, ei se pienennä sitä ihmettä, että päivästä toiseen, vuodesta toiseen, vuosikymmenestä, -sadasta ja -tuhannesta toiseen tulee aamu ja päivä ja ilta ja yö. Eikä mikään selitys muuta sitä, että jokainen aamutaivas ja iltarusko on erilainen kuin edeltäjänsä tai seuraajansa, ainutlaatuinen ihme.

Kevät on oma ihmeensä. Nyt ajattelen sinivuokkoja, jotka tunkevat nuppunsa maasta näkösälle heti lumen sulamisen jälkeen. Niin näyttää tapahtuvan mistään riippumatta. Huomennahan saattaa tulla lunta turpaan, eikä kasvaminen etene ollenkaan. Mutta kun aurinko taas lämmittää, ruskeanharmaa risujen ja kuolleiden lehtien peittämä maa värjäytyy siniseksi. Ihme kyllä.

Ihmeellä on positiivinen kaiku. Jotain kaunista, ilahduttavaa, eheyttävää tapahtuu. Vai voiko olla epämiellyttäviä ihmeitä? Olisiko ihme, että sinivuokot eivät enää kukkisikaan? Jos elämä on ihme niin entäpä kuolema tai mikä vain surua, pelkoa, järkytystä aiheuttava asia? Jos “ihmeen kaupalla” selvitään tukalasta tilanteesta, niin voiko “ihmeen kaupalla” joutua ahdinkoon? Tätäpä pitää ihmetellä. Ehkä palaan kysymykseen joskus toiste.


"Opettele ihmettelemään. On ihme, että on olemassa maailmankaikkeus, elämä ja sinä. On ihmeiden ihme, että yleensä jotakin on olemassa." (Martin Lönnebo)


Ihmeistä kirjoitteli


sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Taas tarjolla, kaikille!





Hanki hupenee, pälvet suurenevat. Takatalven puhtaan valkoinen lumi haihtuu sumuna ilmaan, vanhempi kerros alkaa sulaa pois. 

Kauan sitten olin matkalla ulkomaalaisryhmän kanssa pohjoisesta etelään. Elettiin loppukevään päiviä, sää oli pilvinen, maidonvalkoista valoa kaikkialla. Lumet olivat pientareilta ja tienpenkoilta lähteneet, jäljellä olivat edellisen syksyn lakastuneet risut ja ruoho, hiekan ja kuran harmaannuttamat. Vihreää ei korttakaan. 




Matkalainen koputti olkapäähän: ”Kuinka te oikein jaksatte tämän kaiken köyhyyden keskellä?” 
Köyhyyden? Kuinka niin, köyhyyden? 
Maisema näytti vieraan silmään ehkä ankealta, vaikka siinä oli vahva jo lupaus keväästä ja uudesta. Jossain vielä jokunen lämpäre lunta. 
En muista, mitä vastasin. Yleensä nasevat vastaukset löytyvät heti, kun tilanne on auttamatta ohi, mutta vieläkään en tiedä, mitä tarkalleen olisi pitänyt vastata. 
Mitä lumen jälkeen tulee? Ei köyhyyttä, vaan rikkaus, kesä väreineen ja tuoksuineen. 



Pohjoisen reitillä on kyliä, joiden läpi ajaessa katse kiintyy kauniisiin, kauniisti maalattuihin taloihin. Tarkemmin katsoessa näkee, että osa niistä on asumatta. Lumen aikaan on helppo huomata, miten toisten talojen ikkunoista loistaa valoa ja kuinka pihatiet on aurattu. Toiset talot seisovat hiljaisina, valottomina, puhtaan, pehmeän lumen keskellä. Pihamaalle ei ole tietä, ei  yhtään jälkeä. 
Tulevatko asukkaat paikalle kesällä, kun maa on paljas? Kuljetaanko pihapolulla silloin, vai onko se nurmettunut kokonaan umpeen? 



Kaupungissa ei juuri ole taloja, joiden pihaan ei kukaan koko talven aikana tule. Silti, kaupungissa voi olla ovia, joita vain harvoin avataan. Toivon, että kevät pian kutsuu jokaisen ulos. Kevään teille on lähdettävä, pian on helpompi liikkua ja viihtyä! 

Luminen kaupunki valoineen ja väreineen on kaunis. 
Kaupungissa lumi voi toki olla myös haaste. Sitä aurataan pois, sitä viedään lumenkaatopaikalle. Sitä kertyy liukkaiden pintojen päälle ja huono-onninen kävelijä saattaa liukastua. Samanlainen haaste on lumisille teille kylvetty hiekka. Se ei haihdu sumuna ilmaan vaan muuttuu pölyksi, kunnes tiet pestään ja puhdistetaan. 



Suomalaiselle vuodenajat ovat saavutettu etu ja siunaus. Vuodenkierto väreineen, tuoksuineen, pienine mieliharmeineen ja suurine iloineen antaa elämälle rakennetta ja ryhtiä. Kevään valoisina iltoina maailma tuntuu rajattomalta, syksyn hämyiset hetket ovat vielä valovuosien päässä. Vaikka maa talven jälkeen onkin lyhyen hetken marto ja harmaa, se ei kerro köyhyydestä, se on enne rikkaudesta. 



Kohta on aika lähteä ulos, katsomaan kevättä ja nuuhkimaan ensimmäisten leskenlehtien tuoksua, maan aromeja. Kevättä on taas tarjolla, toivottavasti kaikille!



Kevättä katseli Liisa. Katselkaa tekin, rakkaat lukijat! 



keskiviikko 4. huhtikuuta 2018

Easter at the kindergarten

During the run-up to Easter the parish has lots of extra events to organise, including prayers, plays and similar with an Easter theme for kindergartens and schools. I went to a kindergarten where I told the little children the Easter story, and we prayed and sang hymns together. It was very enjoyable, although one unsavoury episode stuck in my mind.

One little boy refused to sit next to a dark-skinned girl. His teacher insisted, he cried, made a scene, left the room, returned, settled down and followed my story closely. He even asked a thought-provoking question about Jesus afterwards. I admired the teacher’s professionality. There was only a brief delay to my story, and the atmosphere was pleasant after all. The little girl seemed to be above such incidents.

It made me think about my childhood. Regrettably, children will always find a way to single out particular children to be bullied or teased in some way. Child A is of foreign origin, child B has a different religion, child C has a regional accent, child D is skinny, child E is fat, child F wears glasses, child G is from a poor family, child H is from a rich family, and so on ad infinitum.  The main ethnic minority at my school was Italians; you might think they would barely stand out from the majority population children, but they did. They were different.

Fortunately, there is hope. Children can learn better ways. Good parenting and teaching can work wonders. The same is true of adults. So much prejudice is based on ignorance, fear and peer pressure. Telling the facts (not just knowing them and keeping them to yourself), setting a good example, spending time with people who are different in any way – these are all ways we can fight different types of prejudice. Jesus ignored his society’s prejudices – he spent time with foreigners (who were therefore non-Jews), collaborators (ie. tax collectors), prostitutes, lepers, the poor, and his opponents. What an example he set.    

sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

Olkoon voima kanssamme! Tulokkaan taiderastit vol. 1



Saavuin ensimmäisiä kertoja Keravalle K-junalla ja lähdin kävelemään. Aseman lähellä kohtasin hontelon ilmaa harovan miehen. Melkein säikähdin. Tarkemmin katsottuani näinkin hoippumisen sijaan määrätietoisuutta ja energiaa. Pronssiin valettu mies kutsui minut tutustumaan Volmari Iso-Holloon.


Herra Google kertoi “Vomman” monista kilpailuista ja merkittävistä voitoista. Tulin miettineeksi fyysistä voimaa, jäntevyyttä, kestävyyttä ja kaikkea sitä, millä kroppaansa tulee vaivata, psytyäkseen edes murto-osaan siitä, mihin Volmari pystyi. 

Seuraavalla kerralla törmäsin toiseen määrätietoiseen mieheen, maailman menoa kivipaaden päältä katselevaan Juho Kusti Paasikiveen.Vaikuttava näky!  Sananmukaisesti järkähtämätöntä päättäväisyyttä!

Taas herra Google sai paljastaa monta uutta tai unohtamaani asiaa Johan Gustaf Hellsténistä. Tuon Juho Kustin alkuperäisen nimen lisäksi minulle kirkastui kuva hänen monipuolisesta koulutuksestaan ja poliittisen uransa vaiheista. Tulin miettineeksi älyn ja viisauden, hengen voimaa ja kaikkea sitä, millä harmaita aivosolujaan tulee vaivata saavuttaakseen edes murto-osan siitä, mitä Paasikivi saavutti.




Keravalle muutettuani menin kirkkoon. 
Sali hohti heleän valkoisena. 
Katsoessani poimuista alttarireliefiä tulin ajatelleeksi telttanaruja,
 jotka kerran irrotetaan. 
Mutta kuultuani, että taideteoksen nimi on “Jumalan voima”, 
sain uudet silmät nähdä.


Nyt reliefi näyttäytyy minulle kuvana 
Jeesuksen kuoleman hetkestä. 
Vuoret järkkyvät ja temppelin esirippu halkeaa. 
Vino viilto – kuin viivasuora tie – ristiltä
 kohti taivasta, aukeaa.
Tässäkö on Jumalan voima? 


Tässäkin.  
Ja ylösnousemuksen aamussa, josta 
voiton risti reliefin yläpuolella kertoo. 
Katsellessani reliefiä, joka heijastelee valon säteet kirkkosaliin, 
mietin rakkauden voimaa ja sitä, kuinka vähän tulee tehdä 
voidakseen heijastaa rakkautta maailmaan.


Kauppakaarella kävellessä palaan menneen talven lumiin. Ajattelen hymyn voimaa.  Tuntemattomaksi jääneen taiteilijan teos lumisen sadevesikaivon kannessa ilahdutti ja sai kanssakulkijatkin hymyilemään.


Monta taiderastia on vielä tsekkaamattajatkan niistä joskus toiste.
Sanan voimaa käytti




keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

”Hei, miks ….”



 Eija V. kirjoittaa varhaiskasvatusta eli Vakkaa koskevista asioista ja ilmiöistä, Vakan sisältä ja joskus myös vähän Vakan vierestä
 
Kahden viime viikon ajan Vakan väki on kiertänyt päiväkoteja. Olemme käyneet useassa keravalaisessa päiväkodissa pitämässä pääsiäishartauden. Mukavaa, että olemme saaneet kutsun tulla! On ihanaa välillä päästä tekemisiin ”elävien” lasten kanssa. Oma työni kun pääosin tapahtuu toimistossa tietokoneen ääressä.
Pääsiäishartauksissa lasten kanssa on ihmetelty

-          Miksi tuossa on pöydällä on rasti (=risti)?
-          Miksei Jeesus tullut autolla juhlille sinne kaupunkiin?
-          Miksi Jeesus kasteli niiden toisten jalat?
-          Miksi jotkut pahikset halusi päästä Jeesuksesta eroon?
-          Miksi Jeesuksen piti kuolla siellä ristillä?
-          Mitä siellä luolassa oli, mihin Jeesus laitettiin? Oliko siellä leijona vai kettu?
-          Miten se Taivaan Isä herätti Jeesuksen siellä haudassa?

Paljon kysymyksiä vilisee lasten päässä, isoja ja vaikeitakin.  Kysymyksiä, joiden kohdalla aikuinen on yhtä lailla suurena kysymysmerkkinä kuin lapsetkin. Pääsiäisen tapahtumat ovat niin erikoisia, ettei niitä aikuinenkaan täysin ymmärrä.
Onneksi kertomus on kuitenkin joka vuosi sama ja siihen palataan aina uudelleen. Ehkä tänä vuonna ymmärrän jonkun asian, ensi vuonna, joku toinen asia aukeaa ymmärrykseeni.  

Tärkeintä on kuitenkin pääsiäisen ilo; hauta oli tyhjä, Jeesus elää!
Eija V

lauantai 24. maaliskuuta 2018

Yhden ihmisen elämä




Neljä vuosikymmentä Keravalla asunut Hannu-Pekka Laiho tarkkailee elämää toimittajan joskus vähän kriittisinkin silmin. ”Ison viikkolehden toimittajana ja toimituspäällikkönä, ja nyt viimeksi lähes 20 vuotta Punaisen Ristin kansainvälisen avustusverkoston työntekijänä, tapasin hyvin erilaisissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä. Oli herroja ja rikkaita, mutta paljon myös köyhiä, kärsiviä ja apua tarvitsevia. Kaikki he kuitenkin olivat ihmisiä -  lähimmäisiäni”.
Kari Hämäläinen lauloi juhlassa myös omia laulujaan.
Takana on tunteikas päivä. Monia liikutuksen kyyneleitäkin, mutta mukana on ollut paljon myös toivoa. Se tietysti sopii, kun ensi yönä käännetään kelloja kohti kevättä ja kesää – kohti valoa. 
Olen tänään moneen kertaa miettinyt, miksi usein sanotaan, ettei yksi ihminen mitään voi muuttaa. Että yksin on turha yrittää. Tämä ei tämän päivän kokemuksenkaan perusteella pidä ollenkaan paikkaansa.
Olen viettänyt päivän pohjoisen auringossa, valkoisten hankien keskellä Lapissa Rovaniemellä ja Pelkosenniemen Pyhätunturilla. Takana on kahdet ”läksiäiset”, kahden ihmisen eläkkeelle siirtymisen juhlat. Kahden monin tavoin hyvin erilaisen ihmisen juhlat, mutta toisaalta kahden hyvin samanlaisen ihmisen juhlat. Molemmat ovat tehneet työnsä ihmisten parissa. Toinen palveli ihmisiä lähes kolme vuosikymmentä Punaisessa Ristissä, toinen palveli ihmisiä lähes neljä vuosikymmentä Kansan Raamattuseurassa.
Molemmista heistä sanottiin, että he ovat muuttaneet maailmaa. He ovat antaneet meille muille itsestään jotakin sellaista, jolla on pysyvä vaikutus lähimmäisten elämään.
Kun srilankalainen Leonard Augustine halasi SPR:n Lapin piirin eläkkeelle siirtyvää toiminnanjohtaja Sirkka-Liisa Oinaalaa, hän sanoi kyyneleet silmissään: ”Sinä pelastit minun henkeni!” Leonard tarkoitti kiitoksellaan sitä, että kun hän 1990-luvun alussa pakeni raakaa sotaa kotimaastaan Sri Lankasta Suomeen, hän sai turvapaikan SPR:n Lapin piirin pakolaiskeskuksessa. Sen johtajana toimi Sirkka-Liisa Oinaala. 
Pakolaiskeskuksen johtaja rohkaisi elämänsä pirstaleita jäätävän kylmässä pohjoisen maassa kokoavaa Leonard Augustinea jaksamaan. Ja hän jaksoi. Nyt Leonard puhuu suomea ja on löytänyt paikkansa ja uuden elämän Rovaniemellä.
Tämän saman päivän iltana istuin Kansan Raamattuseuran Kairosmajan leirikeskuksen täydessä Revontulikappelissa kuuntelemassa ”Kairoksen Karin” eli 37 vuotta Kairosmajan isäntänä toimineen Kari Hämäläisen juhlassa pidettyjä puheita ja kauniita lauluja. Mukana olivat mm. Elina Vettenranta, Petri Laaksonen, Johanna Tähkäpää ja Jouni Somero.
Kari Hämäläiselle sanottiin, että hän on jättänyt pysyvän jäljen kymmenientuhansien ihmisten elämään johdattamalla heitä Lapin kairojen hiljaisuuteen ja Luojan kauniin maailman huomaan. Kari Hämäläisen opastamana moni elämän uuvuttama on löytänyt tunturista uuden elämän alun.
Sirkka-Liisa Oinaalan juhlassa luettiin Tommy Tabermanin runo ”Pieni laulu ihmisestä” kokoelmasta Maa vuodelta 1987. Näin runo kuuluu:

"Ihminen tarvitsee ihmistä 

ollakseen ihminen ihmiselle, 

ollakseen itse ihminen.



Lämpimin peitto on toisen iho, 

toisen ilo on parasta ruokaa.

Emme ole tähtiä, taivaan lintuja, 

olemme ihmisiä, osa pitkää haavaa.



Ihminen tarvitsee ihmistä.

Ihminen ilman ihmistä,

on vähemmän ihminen ihmisille, 

vähemmän kuin ihminen voi olla.

Ihminen tarvitsee ihmistä." 



Kari Hämäläisen juhlassa viitattiin usein erävaelluksiin, tuntureihin ja mystiseen sanaan eli ”kairokseen”, onhan Pyhätunturin kupeessa sijaitseva leiri- ja lomakeskus saanut nimensä juuri tuosta sanasta ja onhan Revontulikappelin seinällä myös Kairosmajan perustajan, evankelista ja runoilija Erkki Lemisen ”Kairos” runo (kuvassa).



Tuo ”kairos” tulee kreikan kielestä ja se tarkoittaa Jumalalle otollista ajankohtaa, hetkeä, jolloin Jumala toimii. ”Kairos” eroaa siis toisesta kreikan aikasanasta ”kronos”, joka tarkoittaa tänä meidän normaalia aikakäsitystämme – sekunteja, tunteja, päiviä, vuosia.

Kari Hämäläinen on siis talvisilla lumikenkä- ja hiihtovaelluksillaan, syksyn patikkaretkillä, nokipannukahveilla ja hiljaisuudella johdattanut ihmiset ”kairoksen” kokemukseen. Sirkka-Liisa Oinaala on pakolaiskeskuksen johtajana ja piirin toiminnanjohtajana auttanut myös vuosittain tuhansia ihmisiä. Ovatko he tehneet kaiken yksin? Eivät tietenkään, mutta ilman heitä moni ihminen olisi jäänyt auttamatta.

On siis turha ajatella, että yksi ihminen ei voisi muuttaa maailmaa. Kyllä voi – omalla paikallaan.  Tuskinpa kumpikaan ajatteli työtä tehdessään sitä, miten hienoa työtä he siinä tekivät. Molemmat palvelivat lähimmäisiä omina persooninaan ja se riitti.

Molemmissa juhlissa puhuttiin ihmisyydestä, inhimillisyydestä, yhdessä tekemisestä ja yhdessä jaksamisesta. Lähimmäisenrakkaus on yksi tärkeimmistä arvoistamme – sitä nämä molemmat ovat toteuttaneet omassa elämässään.

Hannu-Pekka Laiho