lauantai 19. elokuuta 2017

Suuremman suojassa


Eija V. kirjoittaa varhaiskasvatusta eli Vakkaa koskevista asioista ja ilmiöistä, Vakan sisältä ja joskus myös Vakan vierestä.

Kuluneella viikolla Keravalla peruskoulut ja lukiot aloittivat syyslukukautensa. Tiistaiaamulla oli liikenteessä paljon pieniä koululaisia. Osa heistä oli ensimmäistä kertaa kulkemassa koulutietä. Tänäkin vuonna oli vapaaehtoisia suojatievahteja, keltaliivisiä ”suojelusenkeleitä”, suojaamaan erityisesti pienten koululaisten suojatie ylityksiä vilkkailla katuosuuksilla. He olivat hyviä varoitusmerkkejä meille autoilijoille, että liikenteessä on taas pieniä ihmisiä.

Koulutiensä aloittivat pienet peruskoululaiset, mutta uusia oppilaita aloitti tai aloittaa, myös lukioissa, ammattikouluissa, ammattikorkeakouluissa, yliopistoissa ym. Yhtälailla hekin tarvitsevat suuremman suojelusta ja siunausta omiin arkipäiviinsä, kuin nämä koulutiensä aloittaneet eka luokkalaiset.


Jokainen meistä on luotu Jumalan kuvaksi ja siksi olemme tärkeitä ja ainutlaatuisia. Ainutlaatuisuutemme vuoksi Jumala on luvannut pitää meistä huolen. Meidän tehtävämme on pitää huolta toinen toisistamme. Tässä epävarmuuden ja pelon maailmassa, lohtua ja turvaa tuo ajatus siitä, että elämme kaikki asiat ovat suuremman suojassa!

 ”Kun on turva Jumalassa, turvassa on paremmassa kuin on tähti taivahalla, lintu emon siiven alla.”

Virsi 397: 1. säkeistö

 
 
Eija V.

lauantai 12. elokuuta 2017

Veden väri on taivaan väri



Aamu on täyttä kultaa, valoa. Syksyn kynnyksellä ilma on autereinen, sumukeijut tanssivat veden yllä, katoavat, kun päivä on korkealla.


Veden pinta väreilee kuin hengitys. Kalamiehen veneen peräaalto tavoittaa rantaa. Hiljainen liike, aurinkoa heijastaen. 


Kuikkalauma pitää kokoontumisajot järvenselällä. Alkukesästä arka ja ihmisen tieltä väistyvä lintu tulee hieman lähemmäs, luottaa joukkovoimaan. Kesän kuulumiset kerrotaan kärttyisällä kuikankielellä, joka muistuttaa käheästi puhuttua tanskaa…



Harmaiden päivien vesi on kuin terästä, jäyhän sävyistä. Vesi on viileää iholla, sen kosketus tuntuu pitkään. 


Kesän lämpö antaa odottaa itseään, aurinko ei ehdi lämmittää ulappaa, ei edes uimapoukaman matalaa vettä.


Aurinko saa lahden kimmeltämään. Valoläikät keinuvat kohti rantaa, teräs on kirkastunut hopeaksi, kullaksi. 


Valo leikkii koivunlehdillä, saa värit loistamaan, keskipäivän valo ja tuulen leikki tuhlaa sävyjä, liikettä, tunnelmaa. Harmaa kesä vaihtuu hetkessä väreihin, iloon. 


Jokainen ilta on uusi. Aurinko kumartaa kohti horisonttia, kiittää päivästä, saa pilvet hehkumaan, aina uusi muodostelma, uusi pilvien ja valon maisema.




Ilta viipyy, vesi värjäytyy taivaan väreihin. Tyyntyvä, hiljaa väreilevä pinta ei tyydy yhteen sävyyn, vaan heijastaa koko paletin.



Uimapoukaman vesi on illan viimeisinä hetkinä tummaa.
Kun kuu nousee, tumman veden yli piirtyy kultainen silta.

Veden väri on taivaan väri. 
Taivas on lähellä. 




Liisan tajunnanvirtaa ja kesämuistoja, päivistä, joina oli aikaa katsella taivaan värejä. 







sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Mitä sinulle kuuluu - siis ihan oikeasti?

Nea on diakoniatyöntekijä ja kielitieteilijä, joka pitää sanaleikeistä sekä muista oivalluksista.

Tavatessamme aloitamme usein keskustelun kysymällä toiselta mitä kuuluu. Se on aika helppo kysymys ja toisaalta vastauskin on usein valmiina. Olen kuullut, että yleisesti ottaen brittiläinen tapa olisi hymyillä ja todeta, että hyvää kuuluu, entäs sinulle. Ei suomalainenkaan tapa välttämättä eroa edellisestä: vastaamme vähintäänkin, että ihan ok, vaikka todellisuudessa asiat olisivatkin ihan rempallaan. Joskus saatamme kertoa heti, että mieltämme painaa jokin asia. Toisaalta on myös mahdollista, että vaikka kaikki olisikin oikeasti ihan hyvin, keskitymme turhan paljon (pieniin) asioihin, joiden toivoisimme olevan toisin, ja se saa meidät ajattelemaan ja sanomaan ääneen, että nyt ei kyllä kuulu hyvää.

Lähipiirissäni on ollut tapana kokoontua säännöllisesti yhteen viettämään esimerkiksi itsenäisyyspäivää tai muita vuoden juhlapäiviä. Silloin istumme kaikki suuren pöydän ääressä kuulumisia vaihdellen ja hyvistä tarjoiluista nauttien. Jokainen kertoo vuorollaan, mitä kuuluu, ja näin ollen kaikki pöydän ympärillä istuvat saavat yhdellä kerralla päivityksen kunkin elämässä olevista ajankohtaisista asioista. Muutama vuosi sitten muotoilimme mitä sinulle kuuluu -kysymyksen uudelleen ja aloimme kysyä, mitä sinulle oikeasti kuuluu.

En tiedä, mistä ”ihan hyvin menee” ja ”kiitos, hyvää kuuluu” -vastaukset tulevat silloinkin, kun elämässämme on haasteita meneillään. Emmekö uskalla tai yksinkertaisesti jaksa kertoa vaikeita asioita ensisijaisina kuulumisinamme? Pelkäämmekö menettävämme kasvomme tai olevamme taakka muille? Luulen, että syitä on monia. Sekin on tietenkin mahdollista, että vaikeuksista huolimatta tuntuu siltä, että kaikki on ihan ok, mitä suotta surkuttelemaan!

Mietitäänpä sitten taas tilannetta, jossa meillä on sellainen tunne, että meille ei kuulu kovin hyvää, vaikka olosuhteet huomioonottaen oikeasti kuuluisikin. Silloin emme välttämättä huomaa tai muista kaikkea sitä hyvää, mitä elämässämme on, vaan eräällä tavalla jumiudumme epäkohtiin, joita väistämättä jokaisen elämässä ainakin silloin tällöin tulee vastaan.

Joka tapauksessa minusta on tärkeää kysyä toiselta, mitä kuuluu. Joskus kysymys voi olla pysäyttävä ja kysymyksen kohteelle suuri osoitus välittämisestä. Myös itseltään on hyvä kysyä, mitä minulle kuuluu. Silloinkin kannattaa kertoa, mitä ihan oikeasti kuuluu.

Heinäkuun lopun terveisin,
Nea

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Rotta kotona


Minna Jii tykkää pihaleikeistä ja haikailee lapsuuden pitkiä kesäiltoja yhdessä kavereiden kanssa.

Kävelen työmatkat rautatieasemalta kotiin suurehkon lähiön halki. Meitä työmatkalaisia purkautuu junasta aina melkoinen sakki. Iso osa jää aseman parkkipaikalle etsimään autoaan, osa jatkaa lähikauppaan. Vähitellen kävelijöiden joukko harvenee ja loppumatkan lähiön takakulmaan saan yleensä kävellä seuranani vain omat ajatukset. Aurinkoisena iltapäivänä ajatukset kuitenkin keskeytyivät lähipihalta kuuluvaan meteliin. 

”.. haisee, lemuaa ja löyhkää!” Ensin sitä huusi yksi lapsi, kohta mukana oli kokonainen lasten kuoro. En saanut selvää, kenelle lällätettiin, mutta selvästi tilanne oli joukko vastaan yksi. Lähistöllä ei näkynyt muita aikuisia, joten päätin oikaista kotiin naapuritalon pihan halki. Kiukkuisena tihensin askeleita valmiina oikaisemaan koko puolitoistametrisen pituuteni ollakseni uskottava aikuinen. Ketään ei saa kiusata ja aikuisen tulee puuttua tilanteeseen – varsinkin, kun tämä vaikutti aivan selvältä tapaukselta.

Lällätys ei loppunut talon nurkalle tullessani. Päinvastoin. Ja nyt sain selvää jo siitäkin, ketä oikein haukuttiin. ”Kotirotta haisee, lemuaa ja löyhkää!” huusi joukko seinänvierustalla seisovia lapsia. Yksi lapsista oli vähän kauempana ja kun tarkkaan katsoi, kurkisti lähellä olevan liukumäen takaa ainakin yksi lisää. Lapset leikkivät Kirkonrottaa! Ja täytyihän sitä etsijänä olevaa ”rottaa” vähän ärsyttää, jotta se uskaltaisi lähteä riittävän kauas ”kotoa” jotta liukumäen takana odottavat pääsisivät juoksemaan seinustalle huutamaan vapauttavan ”kaikki rotat pelastettu!”

Kirkonrotta oli yksi suosituimpia pihaleikkejä myös omassa lapsuudessani. 80-luvulla kaikki lähitalojen lapset kokoontuivat iltaisin talojen keskellä olevaan leikkipuistoon. Siellä oli Kirsi, Anna ja Tumppi, Jarkko, Mikko ja Töki, Mari V. ja Mari K., Janne ja Jaana, Maru, Satu, Emma, Pasi, Hanna, Hannu, Marianne, Tanja, ja Minna. Ja paljon muita. Illasta toiseen lensivät tikut laudalta, rotta oli kotona ja keinupirussa lensivät lenkkarit kun pallo piti potkaista mahdollisimman kauas. Ellei sitten sattunut olemaan nakki jota ei saanut yrittää polttaa.

Hymyillen jatkoin matkaani kotiin. Älypuhelin ja tietokone ei varmasti voi korvata sitä tekemisen meininkiä, mitä porukalla pihalla juostessa saa kokea. Vähän olisi Minna-rottakin halunnut mennä leikkiin mukaan, kyttäämään sitä oikeaa hetkeä jolloin olisi voinut juosta koskettamaan seinää ja huutamaan ”oma rotta!”

Minna Jii

"Vastapesty puhdas selkä, Rexonalla raikastettu. Kuka siihen koski likaisella sormella?"

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Puhetta pitämässä


Muuan naakka.
Katon lappeen alta se siivilleen
nousi ja laskeutui parhaalle paadelleen.
Tämä sangen korkea-arvoinen siivekäs.
Kirkkomaalainen.

Niin naakka
sai aatteen ja aihetta pohtien  
sanojaan punnitsi tovin, ja harkiten,
kuten kuuluu, kun on arvoisa lintu, ja kyvykäs.
Jumaluusoppinen.

Sitten naakka
kurkkuaan käheää karaisten
takin lievettä harmaata tuulettaen,
sanalle verkkaan jo ryhtyi, mestari iäkäs. 
Paadellaan.

Aloitti naakka,
hiipui torailu nuorukaisten  
kun rahisi ääni arvovaltainen.
Hiljeni oksilleen, lauma niin äänekäs.
Kotipuistossaan.

Olen naakka.
Lentänyt yli maisten taivallusten
nähnyt elämän vaiheet ja päättymisen,
on kohtalo harvoin helppo tai säästeliäs.  
Parhaillekaan.

Jatkoi naakka.
Sydänten painona syntien taakka,
sitä kantavat sieluissaan perille saakka.
Kuormaa lisäämään ryhdy ei se, ken on älykäs.
Puheissaan.

Lausui naakka
ja sukien harmaata takkiaan
loi katseensa kiviin kirkkomaan.
Moni rahoistaan ennen niin räyhäkäs,
asettuu.

Sitten naakka
miettien tovin, aloitti uudestaan.
Kun arkku vajoaa syvyyteen maan,
yhtä köyhä on jokainen, yhtä lailla äveriäs.
Kuolemassaan.

Katseli naakka
hallavaa joukkoaan. Muistakaa,
yhden elämän, kuoleman, kukin vain saa.
Viisas taiten ne käyttää, puhui mestari iäkäs.
Vaikeni.

Lopetti naakka.
Nousi siivilleen, paadeltaan. 
Liiti korkeuteen, yli kirkkomaan,
pesään, jossa turvana tervattu räystäs.
Lepoon armolliseen
laskeutui naakka.



















Tämä tarina on tosi. Sen merkitsi muistiin Liisa, joka oli tiekirkkopäivystäjänä punaisessa puukirkossa. Naakoilla oli äänekäs kokous kirkkomaalla. 



sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Summer – a difficult time of year?


Barely a week ago I was in Pohojanmaa, experiencing afternoon temperatures of four to eight degrees, as May turned into June and the Finnish “spring” turned into the Finnish “summer.” I was wondering whether a proper spring would ever arrive, let alone a proper summer. I thought of the old adage that the difference here between winter and summer is that it snows less often in the summer.

     Only a couple of days later we were basking in sunshine and temperatures of twenty degrees. Summer always comes, eventually. The changing of the seasons in Finland never ceases to amaze me. I watch the spring evenings getting longer and longer, the blossom suddenly appearing, almost overnight, on the trees, the new leaves and fresh grass ripening. Then there is the human effect: the winter clothes disappear as if by magic (although I suspect my wife has something to do with it), to be replaced by summer ones; I search for my hay fever medication, the schools break up and suddenly there are all sorts of celebrations and other events to go to.  

     The image of summer is very positive: good weather (less snow, at any rate), a well-earned holiday, trips, Linnanmäki, ice cream and so on. But still it is like any other time of year, with its worries and difficulties too. Can we afford a holiday this year? Who will look after the children while we’re at work? What will pensioners and the unemployed do when their various clubs and courses wind down for the summer break? Hot weather is harder to bear for many people than cold. It’s the worst time of year to get important jobs done, as so many working people are on holiday.

     Let us keep in mind those less fortunate than ourselves this summer, and offer a helping hand without waiting to be asked. It could make quite a difference.  

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Jo joutui aika

Eija V. kirjoittaa varhaiskasvatusta eli Vakkaa koskevista asioista ja ilmiöistä, Vakan sisältä ja joskus myös Vakan vierestä.

On se aika keväästä, kun alkukevään heräävä hento vihreys on vaihtumassa syvään, tummaan ja elämää täynnä olevaan vihreyteen. Kielot avaavat kukintojaan ja levittävät ihanaa tuoksua. Voikukat loistavat nurmikoilla kilpaa auringon kanssa. Ei millään raaskisi leikata yli pitkäksi kasvanutta nurmikkoa!
On se aika keväästä, kun ensimmäinen laulettu suvivirsi nostaa mieleen tunteita, kyyneleitä, muistoja.

On se aika keväästä, kun juhlitaan kerhojen, eskarin, koulujen päättymistä. Iloiset naurut helähtävät, ruusut tuoksuvat saajien käsivarsilla ja halaukset, rutistukset jäävät tuntumaan pitkäksi aikaa kehossa.

On se aika keväästä, jolloin pieni haikeus täyttää ajatukset. Nämä kerholaiset ovat syksyllä taas isompia.  Tuntuu, että aurinko kasvattaa kesän aikana kasvien lisäksi myös lapsia. Osa kerholaisista siirtyy päiväkotiin ja päiväkerholaisuus on ohi. Eskarilaista kasvaa kesän aikana pieniä koululaisia. Joku työkaveri ei palaakaan syksyllä enää töihin, vaan jää eläkkeelle tai muuttaa pois.
On se aika keväästä.

”Se meille muistuttaapi
hyvyyttäs, Jumala,
ihmeitäs julistaapi
se vuosi vuodelta”
                     Virrestä 571

 
 
Eija V.