sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Posti-Patelle töitä


Eija V. kirjoittaa varhaiskasvatusta eli Vakkaa koskevista asioista ja ilmiöistä, Vakan sisältä ja joskus myös vähän Vakan vierestä.



Työurani aikana olen kirjoittanut lukuisia kirjeitä ja postittanut tuhansia kirjeitä. Olen lähettänyt kutsukirjeitä erilaisiin tapahtumiin ja juhliin. Olen onnitellut ja kiittänyt. Kertonut ohjeita ja pahoitellut, ettei asiat menneet, niin kuin toivottiin. Monenlaisia kirjeitä olen lähettänyt.

Menneellä viikolla postitin marraskuussa olevan kummileirin kutsukirjeet. Liimasin melkein kuuteen sataan kirjekuoreen tarralapun, jossa oli saajan nimi ja osoite. Sen jälkeen pujotin jokaiseen kirjekuoreeseen kutsun ja liimasin kuoren kiinni. Seuraavaksi minun olisi pitänyt hakea postista tarvittava määrä postimerkkejä ja liimata ne kuoriin. Onneksi tämän työvaiheen hoitaa nopeammin postituskone.  Kiitos sinulle, joka sen koneen olet keksinyt!

Sitten kutsut ovatkin valmiit postin kuljetettavaksi. Vuosien saatossa olen aika paljon tukenut ja edesauttanut suomalaista työtä. Postin henkilökunta lajittelee, kuljettaa ja jakaa kirjoittamani kirjeet seurakuntalaisille. Omalla pienellä osuudellani olen tukenut toisten ihmisten työllisyyttä.

Noin joka kuukausi kirjoitan ja postitan 70 lapselle kirjepyhäkoulukirjeen. Ihan tarkoituksella lähetän tämän kirjeen perinteisesti postin kautta. Onhan olemassa sähköpostit ja muut hienot viestinnän systeemit, mutta miltä tuntuukaan saada postilaatikosta omalla nimellä varustettu kirje. Harvemmin ainakaan lapset niitä enää saavat, aikuisetkin usein miten vain tylsiä laskuja.

Iltaperhekerhossa askarreltiin tällä viikolla ilahduttamiskortteja, heille, joita halusimme juuri sinä iltana ilahduttaa. Minäkin taidan tänään kirjoittaa ystävälleni perinteisen kirjeen, lyhyen tekstiviestin sijaan. Sitten on taas postipojalle töitä.

(Tätä kirjoitusta ei sponsoroinut posti!)

Eija V.

torstai 5. lokakuuta 2017

Polun varrella



Merenkulkija on pannut toivonsa ankkuriin. 
Jykevään puuhun, kiveen, vahvaan, vettä ja aaltoja uhmaavaan metalliin. 
Muotoon, joka pelkistyy ristiksi. 
Näillä vesillä on heitetty ankkurit yhä uusiin rantavesiin, etsitty vahvaa jalansijaa rannan kivikoiden takaa. 
Toivoen, uskoen.


Lääkäri, parantaja kuoli jo viisisataa vuotta ennen Kristuksen syntymää. Tärkeimmät työvälineet hän sai mukaansa matkalle omien jumaliensa luokse. 
Lääkepullot ja käsittämättömän hauras lasimalja tulevien sairaskäyntien varaksi, jokin yksinäinen instrumentti. 
Pieni kiitos parantuneilta vai luottamuksen osoitus. 


Muinaisen kaupungin raunioilla puun rukous, jähmettynyt huuto, oksat, jotka ojentuvat kohti taivaita. 
Ikuinen öljypuu, tuttu jo vanhoista kirjoituksista. 


Pyyntö, kiitos, lohdutuksen toive asuu tien varrella, kivisessä seinämässä. Joku uhmaa aamuisin liikennettä ja sytyttää valon, asettelee tuoreet kukat. 



Pienen kirkon madonna kantaa tähtiä hiuksillaan, 
katsoo lempein silmin. 
Tavoittaako lapsen, jonka liike ei matkalaisen kameraan hämyisessä kirkossa kunnolla pysähdy. 
Vilkkaan vesselin elämänriemu tarttuu. 


Katedraalin holvistoissa ovat yhä kirkkoisät, näin jatkuu kunnioitus, polvirukous, pyyntö. Päivästä päivään, polvillaan. Täällä on rauha, leposija, rukousta ei kukaan enää keskeytä. 


Pyhä mies tähyää taivaita, katedraalin perustaja. 


Koti-Suomessa hirren vakava rukous. 
Parrut kuin väkivahvat sormet, 
toistensa lomaan puristuneet, 
aikaa uhmaavat. 
Jäyhän rukiinen pyhyys. 
Polun varrella. 



Polun varrella Sisiliassa ja Suomessa kuvasi ja tekstitti Liisa 


tiistai 26. syyskuuta 2017

Give peace a chance


I took part in the International Peace Day event at Kerava library last week (21.09.2017). There was a speech by town councillor Shamsul Alam, as well as some musical numbers, a slide show and coffee and ethnic food. Mr Alam spoke eloquently about the need for peace. We might wonder how on earth we can play a role; decisions of peace or war are generally in the hands of politicians, not of ordinary people. 

     In fact, as Mr Alam pointed out, we have a very important role to play, in everyday life. At the event about one third of the participants were members of ethnic minorities, and two thirds were majority population Finns. Many of the former wore veils over their hair. We listened, learned and then drank coffee together; we chatted in Finnish, some with an accent, some without. This is exactly the kind of behaviour that promotes peace in our local community: people of different backgrounds simply spending time together, focusing on what they have in common and also learning about each others’ different cultures.   

     The more normal this behaviour becomes, the more unusual and more unacceptable racist behaviour becomes. The more children see adults of different skin colours chatting, spending time together, working together, the more they will learn to behave in the same way. In every country in which people of different ethnic backgrounds live (I think that covers every country in the world, with the possible exception of North Korea), there is a risk of ghettoisation: of ethnic minorities living apart from the majority population, of the latter moving to ”white” areas in order to avoid the former. The reasons for this are numerous and complex, the results are largely harmful. Let us do all we can to prevent this from happening in our local area. Let us promote peaceful coexistence. All we need to do is treat each other as equals. is that so difficult?
Chris Montgomery

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Aloita itsestäsi



Mauri Airila peilaa ajan ilmiöitä taustaansa ja kokemustaan vasten - rakentavan kriittisesti, eteenpäin katsoen, historian opetuksia arvostaen.

Työelämässä minulla kävi hyvä herraonni. Sain olla upeiden esimiesten paimennettavana. Lähietäisyydeltä pääsin myös seuraamaan maan parhaan yritysjohtajan työskentelyä yliopistomme hallituksessa.

Aikaansaaville johtajille on tunnusomaista, että he aloittavat johtamisen itsestään. Tekevät paljon töitä mutta osaavat myös rajata tekemisensä. Ottavat työnsä vakavasti samalla ymmärtäen vapaa-ajan merkityksen. Pitävät huolta omasta kunnostaan ja jaksamisestaan. Suunnittelevat ja ennakoivat eivätkä vain reagoi asioiden vyöryyn.

Itsestä aloittaminen on tarjolla jokaiselle. Maailmaa voi muuttaa pienin askelin oikeaan suuntaan. ”Heti alussa heitetään toinen jalka eteen, ja välittömästi toinen jalka taas sen eteen. Yhä uudestaan ja uudestaan. Näin taival taittuu.” (Veikko Huovinen: Konsta Pylkkänen etsii kortteeria).

Omien voimavarojen tunnistaminen ja tunnustaminen on lähtökohta sille, että voi olla avuksi lähimmäiselle.  Joka haasteeseen ei voi eikä tarvitse revetä. Tuskin meitä on tarkoitettu messiaiksi, joiden missiona on koko maailman pelastaminen kerralla. Kuvittelen, että jokaiselle meistä on tarjolla oma tontti, jonka koko ja maaperä ovat suhteessa itse kullekin annettuihin voimavaroihin. Hommat kyllä hoituvat Konsta Pylkkäsen tekniikalla, omalla tyylillä ja pirtaan sopivalla vauhdilla.

Loppuunpalamisen partaalla horjuvasta auttajasta ei välttämättä ole iloa autettavallekaan, saati auttajalle itselleen. Ota aikaa itsellesi. Rakasta itseäsi, niin siitä saattaa seurata, että opit rakastamaan lähimmäistä kuin itseäsi.

torstai 21. syyskuuta 2017

Ilta Martin kanssa


Kirkonmäki kuhisee lapsia ja vanhempia. Kirkon kellot kutsuvat päivä- ja iltapäiväkerholaisia kirkkoon ja Vakan järjestämään perheiltaan. Perheitä saapuu kävellen, polkupyörillä ja autoilla. Kirkossa tapaamme tuttuja ja teemme tuttuja juttuja. Itse Martti Luther saapuu seuraamme. Sini-pappi haastattelee ja saamme kuulla miksi Martti halusi uudistaa kirkkoa.

Martti kertoi hänelle itselleen tärkeästä löydöstä Raamattu kirjasta. Armosta, joka on ansaitsematon rakkaus meidän osaksi. Lasten laulaessa Armo -laulun kohtaa, jossa armo loistaa auringon lailla, alkaa ilta- aurinko loistaa niin kovasti, etteivät kirkon seinään heijastettavat laulun sanat näy. Ja niin kun me pelättiin vesisadetta.

Kirkonmäellä touhutaan juttuja, joita Lutherin aikaan jo touhuttiin. Vedetään köyttä, hypätään pussihyppelyä, kaadetaan keiloja, etsitään piilossa olevia eläimiä ja ratsastetaan keppihevosilla. Lutherilla taisi kyllä olla oikea hevonen! Pehmomiekalla taistellaan hyvän puolesta ja seurakunta keskuksen sisäpihalle istutetaan kevätkukkien sipuleita.  Lutherilla oli luottamus tulevaan. Hän sanoi: ”Jos maailmanloppu tulisi huomenna, istuttaisin tänään omenapuun.” Nyt me odotamme ensi kevättä ja kukkaloiston puhkeamista.

Teeseistään Luther tunnetaan tai siitä miten hän naulasi ne Wittenbergin linnan oveen. Savion iltapäiväkerhon lapset olivat pohtineet omia teesejään ystävyydestä, jotka oli sitten naulattu tauluun. Myös kirkonmäellä sai teesejä kirjoitella, mutta tärkeintä tuntui olevan kuitenkin se itse naulaaminen.



Tämä perheilta oli Vakan väen Reformaation juhlavuoden juhlintaa ja vielä on juhla vuotta jäljellä.

Eija V.
Kuva Tia Sinisalo

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Jalkapuun tapakulttuuri


Mediassa on viime päivinä näkynyt kuvia jalkapuusta.
Mutta millainen oli entisaikojen häpeäpaalu, jalkapuu?
Kuinka siinä oltiin?

Olen hiukan harrastanut kirkkojen historiaa ja jalkapuu on ollut tärkeä varuste kaikissa vanhoissa kirkoissa, mutta siitä, miten jalkapuuhun määrätty rangaistuksensa suoritti, en ole löytänyt tietoa – tai en ole sitä oikeista paikoista osannut etsiä.

Reino Silvannon vuonna 1930 kirjoittamassa Sammatti-kirjassa kerrotaan jalkapuurangaistuksista ja niiden täytäntöönpanosta.

Jalkapuu tuotiin hyvissä ajoin kirkon ristikonkille, mistä kirkkokansa tiesi, että rangaistuksen toimeenpano oli odotettavissa. Jalkapuu oli niin painava, ettei sitä yhden miehen voimin voitu siirtää. Ennen jumalanpalveluksen alkua alkoi rangaistuksen täytäntöönpano. Isot rikkomukset sovitettiin kirkkosalissa, pienet eteisessä 'kirkom porstooss'.

"Rangaistavan henkilön toi tavallisesti kuudennusmies tai kuudennusmiehet tai kanttori jalkapuun eteen, tuotu asetettiin selin 3 m 60 sm pitkään jalkapuuhun päin, jonka yläpuolta nostettiin toisesta päästä sen verran, että rangaistavan jalka taaksepäin taivutettuna sopi johonkin koloon. Nämä kolot olivat eri suuria ja valittiin niistä se, joka sopi jalan paksuudelle.  Sitten laskettiin jalkapuun yläpuoli (ylähirsi) alas ja pantiin päästä haalla alahirteen kiinni; toisessa päässä oli sarana. Rangaistava sai istua 40 sm korkealla ja 22 sm leveällä jalkapuulla ja pitää toisen jalkansa vapaana.
Suurempia rikollisia rangaistiin tällä tavalla, joskin hyvin harvoin useampana sunnuntaina.
---
Jos rikos oli pienempi, sai jalkapuussa istuja joskus kärsiä rangaistuksen kirkon eteisessä, jossa seurakuntalaiset näkivät hänet tullessaan ja mennessään eteisen kautta pois. Kerrotaan, että jokunen kuritettava livisti jalkapuusta matkoihinsa. Silloin oli hänellä alunpitäen metku mielessään, sillä jalkapuu ei hellittänyt muuten. Mutta joku rangaistavista keksi sen, että veti suuret saappaat jalkaansa pannen joskus täytettä saapasvarsiin. Silloin hän sai vedetyksi jalkansa ulos saappaasta ja puusta ja saappaan toiselta puolelta jalkapuuta ja painoi tiehensä kirkon eteisestä."
                                            Reino Silvanto: Sammatti, 1930, sivu 121.

Reino Silvannon mukaan viimeiset jalkapuurangaistukset nähtiin vuoden 1850 vaiheilla, joten rikokset lienevät jo vanhentuneet.

Asento, jota Silvanto kuvailee, on huomattavasti tukalampi kuin se, jota näkee esimerkiksi vanhoissa elokuvissa. Kapealla ristikonkilla tuskin edes olisi ollut tilaa istua jalat suorina. Jumalanpalvelus kesti kauan, saarna oli pitkä ja kuulutuksia – kaikilta elämänaloilta – runsaasti. Vanhan virsikirjan pitkät virret veisattiin alusta loppuun, kärsimykselle ja häpeälle tuli mittaa. 

Seurakuntalaisten velvollisuus oli osallistua sanakuuloon, lukkari tarkasti, että kaikista taloista oli edustaja paikalla. Rangaistus tuli näin tehokkaasti kaikkien tietoon.


Muihin kuin Silvannon kuvaukseen jalkapuurangaistuksien täytäntöönpanosta en ole törmännyt. Käytännöt ovat voineet vaihdella eri puolilla maata. Tietääkö joku tarkemmin?


Jalkapuun käyttöä pohti Liisa