torstai 27. huhtikuuta 2017

Koti on siinä mihin illalla pääni kallistan


Tämä ajatus tuli mieleen, kun olin aamulenkillä rantapaseolla ja näin erään vanhan naisen valmistavan penkillä itselleen aamiaista keittimellä, joka kulkee hänen matkalaukussaan. Hänellä on kaksi matkalaukkua, joissa ilmeisesti on hänen koko omaisuutensa. Eilisiltana näin hänet nukkumassa erään pankin eteissyvennyksessä. Hän on elänyt täällä jo vuosia ja näyttää siltä, että hän elää taivasalla tietoisesti, eikä hänellä näytä olevan asiat mitenkään huonosti. Koska näen hänet lähes päivittäin, se on saanut minut pohtimaan kodin käsitettä ja merkitystä – myös minulle itselleni.

Nimittäin minulla ei tällä hetkellä ole ”omaa” kotia Suomessa. Talvikaudet asun täällä vuokra-asunnossa, ja tätä asuntoa voin nimittää kodikseni. Omistajat tulevat tähän kesäksi ja lähtevät taas syksyllä sisämaassa olevaan kotiinsa. Viihdyn tässä ”talvikodissa” oikein hyvin. Kesäkuun alussa käyn Suomessa viikonlopun verran ja seuraava koti onkin Virossa, jossa on aikomus olla elokuulle asti. Sitten pitää palata Suomeen hoitamaan erinäisiä asioita ja syyskuun alussa palaan taas tänne tuttuun talvikotiin. Olen kuin muuttolintu, niin kuin monet täällä talvehtivat suomalaiset itseään kutsuvat.

Minulla on elämäni varrella ollut monia koteja: pysyviä ja tilapäisiä. Jälkimmäisistä eksoottisimmat kokemukset liittyvät työhön ja telttailuun talvisessa metsässä tai kesällä yöpymiseen paljaan taivaan alla. Ensi syksynä aion olla pari viikkoa Suomessa ja siitä muutaman yön erämajassa, jota olin viime vuonna rakentamassa. Se tuntuu kotoisalta jo etukäteen.

Tämä ”kelluva elämäntapa” (kaupungin tiedotuslehden ilmaisu meistä suomalaisista) sujuu niin kauan kun ei tarvitse toisten apua. Mutta viimeistään siinä vaiheessa kun toisten apua tarvitaan, on sitten tehtävä lopullinen valinta: elänkö viimeiset vuodet täällä vai muutanko pysyvästi Suomeen. Monet ovat siinä vaiheessa valinneet Suomen käytännön syistä. Täälläkin saa hoivaa yksityisesti, mutta se on yhtä kallista kuin Suomessa. Kielitaito ja sopeutuminen paikalliseen kulttuuriin helpottavat tilannetta.

Koti on käsitteenä mielenkiintoinen. Toisaalta se on paikka, tila, rakennus tai väline. Toisaalta se on vain tunne: tässä on minun kotini, olen nyt kotona..

Jaakko Nyman





keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Yleviä ajatuksia

Kun aloittaa uudessa työpaikassa toukokuun alussa, jää kesälomat pitämättä. Huomasin tämän siirryttyäni vajaa vuosi sitten nykyiseen virkaani. Kun vielä olin palannut edelliseen työpaikkaani suoraan äitiysvapaalta, on edellisestä vuosilomasta aikaa jokunen tovi.

Sain kuitenkin ilokseni mahdollisuuden lähteä eräänlaiselle tuetulle lomaviikolle Saariselän Kiilopäälle heti pääsiäisen jälkeen. Lentokoneessa tajusin lopulta, miksi loma tuntui niin kertakaikkisen tarpeelliselta: olinhan tehnyt töitä liki puolitoista vuotta ilman varsinaista taukoa ja sitä ennen ollut lasten kanssa kotona toiset puolitoista vuotta.

Lapin tunturiluonto näytti lomaviikollamme parhaat puolensa: lunta oli vielä yli puoli metriä, aurinko paistoi monena päivänä kirkkaalta taivaalta ja yöpakkaset saivat aikaan hienoja hankikantohetkiä. Lomaviikon parhaita puolia ohjattujen latu- ja lumikenkäretkien lisäksi oli näin pienten lasten äidin näkökulmasta ehdottomasti pääsy kolmesti päivässä valmiiseen ruokapöytään, josta eivät eri ruokalajivaihtoehdot hevillä loppuneet.



Koska olin reissussa yksin tuon reilut viisi päivää, oli tilaisuus myös viettää aikaa itsensä kanssa. Oli aikaa lukea, katsoa Netflixistä kokonainen tuotantokausi lempisarjaa, neuloa muutama sukkapari ja ennen kaikkea ajatella.

Ajattelemista oli jo ehtinyt tulla ikäväkin. Kun arki imaisee mukaansa, työelämän haasteet pyörittävät, lasten kanssa touhuaminen täyttää iltahetket ja tyhjää tilaa ei juuri kalenterista löydy, jäävät omat ajatukset helposti pinon alimmaksi. Kuitenkin ajatusten häviämisen myötä huomaan hukkaavani helposti myös itseni. En varmaan ole ainoa ikäiseni, kliseisesti ruuhkavuosia elävä äiti-ihminen, joka välillä katsoo peiliin kysyen, kuka ihmeessä olen ja mitä elämältäni tahdon.

Tunturin hiljaisuudessa, lumen heijastellessa auringon kirkkautta, savusaunan tuoksun leijaillessa ympärillä ajatuksista sai taas kiinni. Jonkinlaista arkielämän helmien pilkahdusta kai sekin, ylellisyyttä omalla tavallaan, tuo ajattelu. Luojan lahjaa, josta siitäkin kiitin ja kiitän.

Piia A.

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Puff ja minä



Minna Jii on pieni partiotyttö, joka haluaa rakentaa ystävyyttä yli rajojen myös ritarien ja lohikäärmeiden välille.

Herran vuonna 303 Kappadokiassa syntyi poika, joka sai nimekseen Yrjö. Seitsemäntoistavuotiaana hän pestautui ratsuväen sotilaaksi, ja pian hänet tunnettiin urheudestaan. 

Kerran hän tuli kaupunkiin, jonka lähettyvillä eli ilkeä lohikäärme. Joka päivä arpa valitsi yhden kaupunkilaisen, joka päätyi lohikäärmeen ruoaksi. Sinä päivänä, jolloin Yrjö tuli kaupunkiin, arpa oli osunut kuninkaan tyttäreen. Yrjö päätti, ettei prinsessa saisi kuolla, ja niin hän hyökkäsi lohikäärmeen kimppuun tappaen sen.  

Yrjö kärsi marttyyrikuoleman keisari Diocletianuksen vainotessa kristittyjä. Hänestä tuli Pyhä Yrjö, jonka partiolaiset myöhemmin valitsivat suojeluspyhimyksekseen.  

Pyhän Yrjön tarina on legenda, jonka todenperäisyydestä ei ole historiallista faktatietoa. Silti pidän ajatuksesta, jonka partioliikkeen perustaja Robert Baden-Powell esitti: partiolaisen tulisi Pyhän Yrjön tavoin olla valmis kohtaamaan vaikeudet ja vaarat pelotta ja tehdä parhaansa puolustaakseen heikompaansa. Rohkeasti ja luottavaisesti toimien on aina olemassa onnistumisen mahdollisuus vaikka tehtävä näyttäisi mahdottomalta.

Lähes 30 vuotta kestäneen partiourani aikana olen useita kertoja ollut partioviikolla toteuttamassa Pyhä Yrjö –näytelmää. Lasten suosikkirooleja ovat iästä ja sukupuolesta riippuen olleet tarinan sankari Pyhä Yrjö (saa miekan ja keppihevosen), prinsessa (jolla on kruunu ja nätti mekko) sekä lohikäärme (joka saa karjua karmaisevasti ja kuolla näyttävästi).

Vanhemmiten olen alkanut tuntea pienoista sympatiaa lohikäärmettä kohtaan. Voisimme aloittaa kutsumalla häntä vaikka Puffiksi ilkeän lohikäärmeen sijaan. Entä jos Puff onkin vain yksinäinen, koska kaikki pelkäävät sitä ison koon ja ruman äänen vuoksi ja siksi se käyttäytyy ennakko-odotusten mukaisesti ilkeästi? Voisiko lohikäärme oppia kiltiksi kasvissyöjäksi, jos sille oltaisiin ystävällisiä? Ja onko Puff lopulta pakko tappaa vai voisiko asiaan löytää vähemmän verisen ratkaisun?  

Partiolaiset lupaavat toteuttaa elämässään ihanteita, joihin kuuluvat muun muassa rakastaa luontoa ja suojella ympäristöä, rakentaa ystävyyttä yli rajojen sekä kunnioittaa toista ihmistä. Voisiko näillä pelastaa Puffin? Legendoilla on tapana muuttua vuosien saatossa useiden kertojien myötä. Ehkä tulevaisuudessa Pyhä Yrjö onkin rohkea ritari, joka uskaltaa olla kohottamatta miekkaansa ja ottaa ensimmäisen askeleen kohta ystävyyttä.

Partiovasemmalla Minna Jii
joka kuvassa on lohikäärmeen suuhun päätyvä prinsessa Santamäen Palokärkien Pyhä Yrjö –näytelmässä vuonna 2010.


torstai 20. huhtikuuta 2017

Ajattomia viisauksia



Mauri Airila peilaa ajan ilmiöitä taustaansa ja kokemustaan vasten - rakentavan kriittisesti, eteenpäin katsoen, historian opetuksia arvostaen.
Harjoittelupaikassani ylenin hitsarin apupojaksi. Syntyi metka työpari: nuori insinöörin planttu, joka uskoi vaikkei nähnyt, ja kokenut ammattimies, joka uskoi Aatteeseen vaikka näki.

Työtoverini oli kaikkien alojen asiantuntija. Mielipiteet olivat vahvoja myös koulutuksesta, joka hänen mukaansa tuli perusteellisesti uudistaa. Koulussa kun ei opetettu edes tilillepanokortin täyttämistä. Aikaa kyllä haaskattiin tuonpäiväisiin jorinoihin Jaakobista ja Joosefista.

Nyt vuosikymmenten jälkeen mietin, montako tilillepanokorttia viime vuonna tuli täytetyksi. Onko mukaansa tempaavilla Joosef-kertomuksilla käyttöarvoa muualla kuin pikkulasten unilukemisena?

Tuskin Raamatun kertomusten kärki on makrotalouden ongelmissa. Faaraon uskotulta mieheltä saa silti maksutonta konsulttiapua suhdannepolitiikan hoitoon: kun kansantaloudessa on lihavat vuodet, kiristä veroja ja pistä ylijäämä talteen; kun talous jälleen sakkaa, elvytä näin säästyneillä varoilla. Joosefin ajan seitsemän vuoden syklit menevät mielenkiintoisella tavalla yksiin nykyistenkin suhdannevaihteluiden kanssa.

Raamattu ei ole taloustieteen eikä minkään muunkaan tieteenalan oppikirja, mutta voihan sen monista ajattomista viisauksista ottaa opikseen. Kunhan ei kadoteta Raamatun kärkeä: ”tämä on kirjoitettu siksi, että te uskoisitte Jeesuksen olevan Kristus, Jumalan Poika, ja että teillä, kun uskotte, olisi elämä hänen nimensä tähden” (Joh. 20:31).

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Kanssani käy tuleville teille


Eija V. kirjoittaa varhaiskasvatusta eli Vakkaa koskevista asioista ja ilmiöistä, Vakan sisältä ja joskus myös Vakan vierestä.


Pääsiäisen juhlat on vietetty. Virpomisvitsat jaettu ja niistä palkaksi saadut herkut syöty. Pohjanmaan pääsiäiskokot on poltettu ja juhlaherkuista ovat rippeet jäljellä. Juhlapyhien jälkeen on aina hiukan tyhjä olo. Juhlaa kun on valmisteltu ja odotettu pitkään. Mainosten ja kaupallisuuden maailmassa siirrytään nyt vapun odotukseen ja sitten seuraavaksi juhannuksen, jonka jälkeen alkaa päivät lyhentyä ja kesä on mennyttä, totesi isäni pääsiäisenä. Nautitaan nyt kuitenkin ensin tästä kevään heräämisestä!
Rakensin varhaiskasvatuksen käyttöön näyttelyn Matka Pääsiäiseen seurakuntakeskuksen rippikoulusaliin. Siinä lyijyjalkanukkejen avulla käytiin läpi, mitä Jeesukselle tapahtui pääsiäisenä ja miksi pääsiäistä vietetään. Näyttelyä kävivät katsomassa muun muassa lähialueen päiväkodit. 
Eräs päiväkoti ikäinen tyttö oli erittäin vaikuttunut näyttelystä. Kun olin kertonut pääsiäisen kertomuksen, lapset saivat  käydä katsomassa pöytiä ja nukkeja lähempää. Tuo tyttö tuli moneen kertaan minulta kysymään: ”Onko tämä totta? ”. ”Kyllä se on totta. Niin Raamattu kirjassa kerrotaan”, vakuutin hänelle.
Tämän pääsiäisen löytö itselleni oli seuraajien ja Jeesuksen kohtaaminen Emmauksen tiellä. Ystävät eivät tunnistaneet Jeesusta, kuin vasta aterialla. Yhteisen leivän murtaminen avasi seuraajien silmät. Tämä vieraamme on ylösnousut Jeesus.

Voisinko minä kulkea Jeesuksen ohi tunnistamatta häntä? Huikaisko hän minulle: ”Hei tässä minä olen, älä ryntää ohi! Sinunkin puolestasi ristillä kärsin ja nousin ylös kuolleista.
Jatketaan tästä yhtä matkaa!”
 
Eija V.

 

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Pääsiäisyllätys


Lankalauantaina eli hiljaisena lauantaina Jeesus lepäsi haudassaan. Joukko keravalaisia nuoria pysähtyi Wanhaan Pappilaan ja sitoutui parin tunnin hiljaisuuteen. Sen aikana ei ollut lupa käyttää puhelinta tai jutella, vaan tarkoituksena oli pysähtyä ja levätä.

Osa köllöili sohvilla, jotkut tekivät palapelejä ja toiset värittivät hiljaisen viikon ja pääsiäisen teemoihin liittyviä kuvia.

 Jenna, Emma, Veera ja Sanni olivat yhtä mieltä siitä, että hiljaisuuteen vetäytyminen oli vaikeaa, mutta kivaa. "Vaikeaa se oli, koska aina on niin paljon sanottavaa", Jenna totesi.

Vaikka alkuun hiljaa oleminen tuntui haastavalta, jälkeenpäin kaikki sanoivat, että hiljaisuus teki hyvää. Moni huomasi, ettei ole ollut täydessä hiljaisuudessa pitkään aikaan tai ikinä, sillä yleensä tyhjinä hetkinä kotona tulee kuunneltua musiikkia tai oltua sosiaalisessa mediassa. Hiljaisuus päättyi Annin säestämiin lauluihin ja hiljaisuuden kokemuksen jakamiseen.


Pääsiäsiyön messua valmisteltiin yhdessä. Nuorilla oli messussa lukuisia tehtäviä; seurakuntalaisten vastaanottaminen ovilla, lukutehtäviä, säestystä, kolehdin kantoa ja kynttilöiden sytyttämistä. Messun jälkeen tunnelma oli väsynyt, mutta onnellinen. Nuorille oli iloinen yllätys, että seurakuntaa tuli koolle viitisenkymmentä henkeä. Messun alkamisen odottelukaan ei tuntunut tylsältä, sillä silloin sai jutella kiireettömästi ja tutustua toisiinsa. Monille yömessuun osallistuneille aikuisille tuli yllätyksenä, että työntekijöitä lukuunottamatta kaikki toteuttajat olivat nuoria, vapaaehtoisia seurakuntalaisia.

Kahden aikaan yöllä messun jälkeiset tarjoilut oli nautittu ja Wanha Pappila alkoi tyhjentyä. Pitkä, yhteinen ilta päättyi lautapelin pelaamiseen. Messun tehtävien aiheuttama jännitys oli väistynyt, ja tilalle tuli helpotus ja väsymys. Mikä oli nuorten mielestä yllättävintä? "Mä en olis uskonut, että tää kaikki olisi voinut olla näin kivaa. Tästä jäi onnistumisen kokemus."

torstai 13. huhtikuuta 2017

Kontrasti antaa voimaa


Kirjoitan tätä tikkutiistaina  
Makkaratikut jäävät kerrostalon asukkailta vuolematta. Tulisijaa ei ole, joten sytykkeitäkään ei tarvita. Tikkutiistaina vuoltiin ja pilkottiin, ennen.

Palmusunnuntaista alkaa oikea pääsiäiseen valmistautuminen. Pienet virpojat voivat käydä oven takana, tosin monet perheet antavat lastensa käydä vain tutuilla ovilla. Ymmärrettävää, mutta myös hiukan surullista, koska lähipiirissä ei juuri nyt ole virpomisikäisiä.

Hiljaisen viikon päivillä on nimensä
Malkamaanantaina muistetaan Kristuksen kärsimystä. Tuohikaton painona oleva halkaistu kuusipuu on malka, painava, raskas ja lannistava.
Kellokeskiviikkona ripustetaan kello lehmän kaulaan – ainakin jos kevät on aikaisessa, pääsiäinen myöhään ja laitumet kunnossa. Ja niin, jos on karjaa, jota laiduntaa.
Kiirastorstaina ajetaan kiiraa pois nurkista, silloin viimeistään tehdään pääsiäisen siivoukset. Pitkäperjantaina hiljennytään Kristuksen kärsimyksen ajatuksiin, päivä on hiljainen ja ilonpito kielletty.
Lankalauantaina liotetaan ja pestään talven aikana tehdyt kehruukset. Lankalauantai on pieni arkipäivä pyhien välissä. Pääsiäisaamuna aurinkokin tanssii ylösnousseen Kristuksen kunniaksi.
Piinaviikon perinteet ovat sidoksissa maahan, juurevaan elämään, jossa arjen tarpeet saatiin läheltä. Meille kaupunkilaisille piinaviikon päivien nimet pitää kertoa ja merkitykset avata, ennen ne ymmärrettiin selittämättä.

Pääsiäisen odotus alkaa jo varhain 
Pari viikkoa ennen juhlaa kaupat ja tavaratalot aloittavat omat kaupalliset piinaviikkonsa ja koristeiden, suklaamunien ja kaikenlaisten pääsiäistavaroiden kilpavarustelun. Väsyneenä hetkenä ärsyyntyy keltaisesta, jota ei tunnu pääsevän pakoon. Iloisena se energisoi. 
Tapakulttuuri on muuttunut.












Lapsuuskodissani pääsiäinen otettiin vastaan vakavan juhlallisesti. Vaikka piinaviikko olikin vanhemmille tavallinen työviikko, illat vietettiin rauhallisesti, huvitukset olivat tauolla. Joskus käytiin kuulemassa ahtisaarnaa. Pitkäperjantain palvelus kuunneltiin radiosta, koko perheen kesken. Jonakin vuonna radiopappi kuvasi niin tarkkaan ristiinnaulitsemisen, että tapahtumat muuttuivat näkyviksi, alkoi pelottaa ja kuvat nousivat mieleen yhä uudelleen.

Pääsiäiskoristeet aseteltiin paikoilleen vasta lauantai-iltana. Ne olivat odottamassa, kun pääsiäisaamun valo kertoi, että ankara kuolema on voitettu.


Pääsiäisessä puhuttelee surun ja ilon vahva kontrasti 
Mustaan puettu pitkäperjantain kirkko ja valossa hohtava ylösnousemus.
Piinaviikon ensimmäisten päivien ajan ydin on maassa, joka on talven jäljiltä vielä routainen, karu ja lehdetön. Marto, mutta heräämistä odottava.
Toinen piinaviikon ulottuvuus on taivas. Ankara, mutta myös armon valoa tulvillaan.
Pääsiäisen perinteissä ja totutussa tapakulttuurissa kontrasti näkyy ja tuntuu.

En haluaisi, että pääsiäinen on vain pelkkää keltaista riemua ja riehakkuutta. Ilolla on paikkansa, mutta niin on hiljentymiselläkin, se puhdistaa.
On pysähdyttävä, että jaksaisi taas kulkea. On kuunneltava hiljaisuutta, jotta voisi erottaa kirkkaat säveleet. On katseltava rauhassa, että voisi nähdä kirkkauden.


Hyvää pääsiäistä
toivottaa kaikille Liisa